tiistai 8. joulukuuta 2015

Jälkipuintia aikaerokoomassa




Jukka Kuoppamäen laulun sanat pyörivät mielessä. Istun aamuhämärissä junassa matkalla kohti työpaikkaa. Keho matkaa läpi pimeän Uudenmaan, mutta mieli on vielä Kolumbiassa. Yli 26 tuntinen kotimatka päättyi reilu vuorokausi sitten ja ajatukset ovat jetlagin murjomia.

Pohdin junassa istuessani, mitä työkavereille kertoa kahden viikon opintomatkasta Kolumbiassa. Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien? Vai sen kaiken rikkauden?

Harvoin reissulta kotiin palattua on näin ristiriitainen olo, ettei heti pysty kuulijalle kokemustaan sanoittamaan. Kolumbia on ristiriitaisuuksien maa, monikasvoinen ja selittämätön. Kahden viikon aikana edessäni näyttäytyi poikkeuksellisen surullisen ja väkivaltaisen historian maa, jossa kuitenkin salsa ja reggaeton raikavat ja hymyt ovat herkässä.

Kolumbiassa monet asiat ovat näennäishyvin; lait ovat kunnianhimoisia ja edistyksellisiä, mutta toteutus takkuaa. Pelkästään terveydenhuollon budjetista liki puolet katoaa korruption likaisiin taskuihin.

Kaikissa vierailemissamme paikoissa toistui kaksi asiaa. Kuulimme monesta suusta, kuinka keskenoleville rauhanneuvotteluille FARC-sissijoukon kanssa asetetaan suuria toiveita. Kuinka rauhanajalta odotetaan - ei vain aselepoa - myös paljon sosiaalisia uudistuksia, joiden turvin Kolumbia astuisi monta hyvinvoinninaskelmaa eteenpäin. Yhtä monta kertaa kuulimme, kuinka erilaiset vapaakauppasopimukset ovat vaurioittaneet ja vaarassa koko ajan yhä enemmän vaurioittaa kolumbialaisten arkea.

Ojasta allikkoon, sanoisi joku. Jos 50 vuotta kestänyt sisällissota päättyisikin vaikeuttamasta kolumbialaisten elämää, näyttää tilalle astuvan uusia valloittajia – monikansalliset suuryritykset ja vapaakauppasopimusten kohtuuttomat ehdot.

Tavallisen kansalaisen osa kuulosti kuulijan korvissa monessa kohtaa lähes toivottamalta. Ja silti he jaksoivat nostaa nyrkkiin puristetun kätensä ja huutaa Viva! Viva! Tulevaisuudelle, solidaarisuudelle ja ihmisoikeuksille! Pienet yhteisöt suunnittelivat mielenosoituksia ja pitivät lakkoja ajaakseen oikeuksiaan. He perustivat uusia ammattiliittoja saadakseen äänensä kuuluviin ja itsensä näkyviksi.

Se on suorastaan hullun rohkeaa maassa, jossa riitaäänet on totuttu vaientamaan väkivallan keinoin. Edelleen 20 ammattiliittoaktiivia murhataan vuosittain, muita aktivisteja unohtamatta. ”Mitä menetettävää minulla olisi?” sanoi tapaamaamme maatalousinsinööri, joka päättäväisesti asettuu mielipuolisia vapaakauppa-artikloja vastaan ja kasvattaa sakkojenkin uhalla kasvimaallaan kolumbialaisia alkuperäiskasveja biodynaamisesti, eikä suostu käyttämään sopimusten velvoittamia epäorgaanisia tuotteita, saati tuontisiemeniä.

Löytyisikö Suomesta tällaista rohkeutta asettua valtakoneistoja vastaan? SASK:n slogan ”Vahvan tehtävä on tukea heikkoa” kääntyi mielessäni monen tapaamisen aikana niin, että minä olin se heikko, johon nämä vahvat ja rohkea ihmiset valoivat taistelutahtoa.

Toivon sydämestäni, että näiden rohkeiden ihmisten taistelua tuettaisiin edelleen myös Suomesta käsin. Kehitysyhteistyömäärärahoilla tehdään konkreettista hyvää, parannetaan ihmisoikeuksia ja vähennetään eriarvoisuutta. 

Ottakaa ihmiset selvää, millaisissa oloissa ostamanne vaatteet on valmistettu, kahvi prosessoitu tai banaanit viljelty. Kyseenalaistakaa poliitikkojen vapaakauppasopimuksista kertomat yksipuoliset puheet ja selvittäkään myös se kolikon kääntöpuoli. Ehkä tämä on viesti, jonka myös työtovereilleni kerron.

Miila Halonen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti